VALOPIUHALLA MAAILMALLE

Talvi on taittumassa ja kevään koittaessa jatketaan valokuidun kaivutöitä pitkin Rääkkylän raitteja. Viime kesänä kaivettiin 210 km piuhaa, jonkin verran yli asetetun tavoitteen. Tänä vuonna tavoite on 200 km ja työt aloitetaan toukokuussa 3-4 kaivuriryhmällä. Kiinteistöliittymiä on tällä hetkellä käytössä reilu kaksisataa.

Pienenä ihmeenähän sitä on pidetty, että Rääkkylässä on saatu laajakaistahanke käyntiin ja nopeita yhteyksiä vedetään kuntalaisille ja vielä kohtuulliseen hintaan. Moni asia on loksahtanut kohdalleen. Meillä on ollut Mr. Laajakaista Matti Kontiainen, joka väsymättä jaksoi vuosikausia puhua hankkeen tarpeellisuudesta. Meillä on ollut kuntapäättäjät, jotka myönsivät hankkeelle yli puoli miljoonaa euroa ja kahden miljoonan takauksen päälle.

Työrukkaseksi valikoitu osuuskunta, jonka malli saatiin Rautavaaralta. Osuuskunnan perustajajäsenet muodostivat osuuskunnan hallituksen. He ovat hallituksen puheenjohtaja Tuure Hirvosen johdolla väsymättä jaksaneet johtaa projektia ja markkinoida osuuskuntaa pitkin Rääkkylää. Kaivuprojekti on sujunut pääosin hyvin. Tästä kiitos menee rakennuspäällikkö Ilkka Tammelle, jonka vuosikymmenten kokemus telealalta on ollut osuuskunnalle kullanarvoista.

Olen itse hallituksen jäsen ja on sanottava, että monta mutkaa on ollut matkassa ja päivittäin olemme olleet pienempien ja isompien ongelmien kanssa tekemisissä. Rahoitus on nyt kunnossa. ELY: n päätös saatiin pari viikkoa sitten. Lainarahoitus pankeista oli saatu neuvoteltua jo viime vuonna. Tällä hetkellä harmina ovat verkon häiriöt osalla asiakkaista, joilla esiintyy pätkintää IP-TV-lähetyksissä. Ongelmaa selvitellään koko ajan asiantuntijoiden kanssa. Onneksi suurin osa häiriöistä selviää puhelimitse. Joskus on kissa purrut johdot poikki tai ahkera siivooja saanut piuhan irti seinästä.

 

Tämän vuoden lopulla neljän miljoonan euron rakennushanke on päätepisteessä ja kaikki halukkaat rääkkyläläiset saavat nopeat laajakaistayhteydet kotiinsa. Olemme olettaneet, että yhteys tuo helpotusta moneen. Verkon kautta iäkkäät saavat hoivaa, yrittäjät tuotteitaan ja palveluitaan maailmalle ja asukkaat, mitä moninaisinta viihdettä kotiinsa. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan uudet ideat ja erilaiset kehittämistoimet ovat tarpeen. Ensi syksynä mietitään laajan toimijaporukan kanssa, kuinka nopeaa verkkoa hyödynnetään mahdollisimman tehokkaasti niin asumisen kuin yrittämisen kannalta. Yhteistyössä KETIn kanssa järjestetään innovaatioleiri, johon Maaseutuvirasto on jo myöntänyt rahoituksen. 

 

Nopeita yhteyksiä tarvitaan koko Keski-Karjalan alueella. Mikäli verkkoa halutaan, kuntalaisten on oltava aktiivisia ja saatava päättäjät myötämielisiksi hankkeelle. Kunnan rahoitusosuus on välttämätön, jotta EU-rahat saadaan. Oman osuuskuntamme rahkeet eivät riitä tällä hetkellä lähteä vetämään verkkoa muihin kuntiin vaikka näin on toivottu. Apuna ja tukena olemme kaiken tavoin, mikäli uusia laajakaistaosuuskuntia halutaan perustaa.

 

valopiuha.fi

Raita Joutsensaari, kehityssihteeri

 

 

TAPA TEHDÄ TYÖDÄ MURROKSESSA

Tulevaisuudessa työ on vain toimeentulon väline eikä ihmisen identiteetin rakentaja kuten nyt, arvioi tulevaisuudentutkija Ilkka Halava. Halava puhui viime viikolla Joensuussa järjestetyssä valtakunnallisessa alueiden ennakointiseminaarissa.

Halavan puheenvuoro oli hyvin virkistävä ja herätti uusia ajatuksia mm. työelämän sisällöstä ja tavasta tehdä työtä. Jotta työyhteisöt olisivat ”supertuottavia”, pitäisi Halavan mukaan päästä yksin tekemisestä yhdessä tekemiseen. Parhaiten tulevaisuudessa pärjää sellainen työyhteisö, jossa kaikki sen jäsenet toimivat keskenään verkostoituneesti siten, että toisten työtä tuetaan ja osaamista lisätään. Tässä taitaa olla tekemistä monessa työpaikassa.

 

Halava puhuu "keskinäisoppimisen työtavasta”. Samaa viestiä hän vie kouluihin. Opettajakeskeisyydestä pitäisi päästä opetustilainteisiin, joissa oppilaat opettavat toisiaan (parhaassa tapauksessa myös opettajaa) ja oppivat toisiltaan. Kuulostaa järkevältä!

Toinen herättävä asia Halavan esityksessä oli se, kuinka vähän työelämässä, tai elämässä yleensä, saa kiitosta – varsinkin suhteutettuna moitteisiin. Suomalainen saa keskimäärin myönteistä palautetta noin 10 minuuttia vuodessa, kun kielteistä tulee jopa 50 tuntia. Melkoinen epäsuhta siis! Palaute, sen antaminen ja saaminen, onkin Halavan mukaan työelämän kriittisiä tekijöitä tulevaisuudessa.

Pätevistä työntekijöistä kilpaillaan sekä yrityksissä että julkishallinnossa. Kisassa hyvistä työntekijöistä pärjäävät Halavan mukaan sellaiset työnantajat, jotka luovat työpaikalle hyvän ilmapiirin ja olosuhteet. Huonoissa työpaikoissa ovi käy kuin saluunassa ja väki vaihtuu. Työntekijöiden sitouttaminen vaatii siis työnantajiltakin uudenlaista ajattelua. Pelkkä palkkapäivä ei enää riitä työntekijän motivoimiseksi.

Yhteistyön korostumisen lisäksi jatkossa mitataan myös yksilön tuottavuutta. Minkä verran työpanoksellasi saadaan aikaan? Hyvin tehdyn työn palkitseminen tulee lisääntymään, mutta sen voi tehdä myös niin, että työyhteisö palkitsee omia jäseniään. Kiitosta kaipaa jokainen.

Palautteeseen liittyy Halavan esityksen mielenkiintoisin visio: pelaamisen ja työn suhde. Pelaamista pidetään yleensä ajanhukkana ja jonninjoutavana. Halavan mukaan peli on kuitenkin tehokas oppimismuoto myös työssä, koska peli antaa välittömästi palautetta, sisältää selkeitä tavoitteita ja edellyttää riskinottokykyä. Näitä kaikkia tarvitaan myös tehokkaassa ja tuloksellisessa työnteossa. Halavan mielestä yritysten suunnittelutyö muuttuu pelimuotoiseksi jo vuoteen 2015 mennessä! Mielenkiintoista.

Suvi Spoof, seutumarkkinoija

HIIHTÄJÄN MIETTEITÄ

Hiljaisuus täyttää lumisen metsän, joka on vajoamassa alkavaan hämärään. Kuunsirppi kirkastumassa iltausvaisen pilven takaa. Punainen aurinko on päivänsä kehrännyt ja painuu oranssisena jäälakeuden taakse. Jänissaari odottaa kevättä.

Suksien vaimea suihke kantaa pitkin rosoista lumikenttää ja kymmenien jänisten keväiset jäljet täyttävät tantereen. Olisipa hienoa olla yömyöhällä katsomassa, kun pitkäkorvat telmivät kevättanssiansa. Mutta silloin hiihtäjä nukkuu. Nukkuu, jotta jaksaisi taas vääntäytyä lukemaan sähköposteja, vastaamaan asiakkaiden ja virkamiesten kyselyihin sekä suunnittelemaan tulevaisuutta.

Hiihtäjän pitää miettiä huomenna tulevaisuutta ja hakemalla hakea positiivisia asioita tulevaisuuden raaka-aineiksi. Nyt hiihtäjä ei jaksa muuta kuin hiihtää, koska perille on päästävä. Ehkä hiihtäjä ei myöskään halua ajatella, hän haluaa nyt nauttia.

Nauttia, siinäpä se, nauttia pitää. Kohta kotipihalla narskuu mono, kun hiihtäjä on asettanut suksensa seinustalle ja tarkastaa linturuokintansa. Ovat taas nauttineet nekin. Kymmenet pienet ja vähän isommat ovat syöneet päiväannoksensa, nukkuvat oksien suojassa valmiina aamusyönnille. Kun ruokintapaikat on täytetty, täyttää ilman lämpiävän saunan lempeä tuoksu.

Saunottuaan hiihtäjä avaa hetkeksi tietokoneensa, lukee päivän kuulumiset, tuskailee, mistä löytäisi työhönsä positiivisia merkkejä, eikö täällä oikeasti ole mikään hyvin. Onko kaikki palvelut ajettu alas, eikö kukaan enää välitä toisesta, ovatko päättäjät jo ihan kuutamolla. Ei keksi hiihtäjä yhtään ihmistä, joka ehdoin tahdoin tahtoisi pahaa toiselle, mutta muistaa monenkin tuskailevan, kun kaverit  ei ymmärrä toisiansa. Joku tulkki tähän väliin pitäisi löytää ja samalla kouluttaa, sivistää kuulijoita ja kokijoita. Ei keksi hiihtäjä tähän ratkaisuja, mutta ehkäpä syvä uni auttaa ja kirkastaa mielen. Aamuhan voi taas muuttaa kaiken tuumii hän ja menee nukkumaan, mielessään ajatus siitä miten huonosti asiat todella ovat vai ovatko sittenkään?

 

Ilpo Jorasmaa, toiminnanjohtaja
 

ELÄMÄNTAPAVALINTOJA

Kävin viime viikolla katsomassa Kontiolahdella monologin isomummoni Sanna Puhakan elämästä. Tarinoita isänäidinäidistäni olen kuullut pikkutytöstä. 

Saaren Sanna syntyi Kontiolahdella 1872 vanginvartijan tyttäreksi, nai Jussinsa ja sai viisi ensimmäistä lastaan. Jussi oli levoton mies, huulenheittäjä, joka joutui sortovuosina lähtemään ”evakkoon” Amerikkaan, kun erehtyi toivomaan jossain julkisella paikalla Bobrikovin hengen lähtöä. Sanna odotteli miestään takaisin lastensa kanssa. Viisi vuotta elätti yksinhuoltajana katrastaan, kunnes Jussi palasi takaisin. Syntyi viisi lasta lisää.

Puhakat hommasivat Jouhtenisen saaresta vuokratontin, mökin ja laitumet ja puuhasivat lehmän. Sitten Jussi sairastui ja kuoli, kehotti vielä ennen kuolemaansa Sannaa muuttamaan kirkolle. Sanna jäi Jouhteniseen, koska halusi. Viidestä ensimmäisestä lapsesta kaksi selvisi aikuiseksi. Heistäkin toinen hukkui jokeen Murmanskin ratatyömaalla. 

Sanna oli todellinen yrittäjä. Lapset oli pidettävä hengissä kalastuksella ja ompelutöillä. Järvimatkaa Kontiolahden kirkolle oli kuusi kilometriä. Aamuyöllä verkot ylös ja lapset kaveriksi päästelemään kaloja verkoista. Sitten kirkolle soutaen kalan kaupalle. Talviaikaan kulkemista helpottivat sukset vetokelkkoineen.  Kontiolahden parantola oli iso ostaja mm. sienille, joita kerättiin ahkerasti lisätienestiksi.

Investointejakin tämä yrittäjä teki: osti mökin ja maapalan maksaen vuosittain tuloihinsa nähden huomattavan summan lyhennyksiä. Elettiin kädestä suuhun. Tukia ei juuri ollut, mitä nyt kunta myönsi lapsen lääkärissäkäyttöä varten maksusitoumuksen. Lasten kasvettua jokainen teki töitä, mitä kykeni ja osasi. Elämä helpotti pikkuhiljaa. Tosin murhettakin riitti vielä: kaksi nuorimmaista kaatui jatkosodassa ja tytär kuoli tuberkuloosiin. Pojat rakensivat äidilleen uuden mökin saareen, josta mummo vasta 50-luvulla siirtyi mantereelle asumaan poikansa perheeseen. Sanna kuoli 87-vuotiaana vuonna 1959.

Saaren Sanna sai legendaarisen maineen pärjätessään kovissa ja puutteellisissa oloissa yksin lapsilaumansa kanssa. Tosin ei köyhemmän väen elämä tuohon aikaan ollut missään helppoa. Mutta Sanna valitsi itse asuinpaikkansa ja elintapansa. Ja jossain välissä ehti lukea Kontiolahden kirjaston läpi kahteen kertaan, kuten tarina kertoo.

Maalla asuminen ja pärjääminen alkaa tänä päivänä olla samanlainen valinta kuin Sannallakin aikoinaan. Helpommalla pääsisi kaupungissa, mutta kaikki eivät sinne onneksi halua. Toivottavasti elämisen edellytyksistä maaseudulla ei enää lisää nipistetä, vaikka keskittäminen vie palveluja koko ajan kauemmaksi haja-asutusalueilta. Tiestö alkaa rapistua, kun teiden kunnostukseen ei ole enää riittävästi määrärahoja. Oma auto on melkein oltava joka taloudessa, koska julkinen liikenne ei toimi. Onneksi paikallisesti tehdään tekoja, jotka myös parantavat maaseudun elinoloja. Esimerkiksi Rääkkylän laajakaistahanke on sellainen.

Suvi Spoof, seutumarkkinoija, Saaren Sannan tyttärenpojantytär

"MIKÄ MINUSTA TULEE ISONA"

Keväällä suunnitellaan tulevaisuutta: yläkoulun päättävät pohtivat ammatinvalintaa yhteishaussa, abiturientit valmistautuvat yo-kirjoituksiin ja mielessä siintävät jo tulevat opinnot, ammatti ja ura. Nuoret joutuvat tekemään suuria päätöksiä. Penkkaripäivän riemua maustavat kuorma-autojen kylkiä koristavat Putous-hahmoilta lainatut sarkastiset huomiot: ”Me ootetaan että meidät löydetään” - ”Ristus mikä reissu”.

Penkkarimeno näyttää kovin samanlaiselta kuin omassa nuoruudessani, neljännesvuosisata sitten. Maailma on kuitenkin muuttunut. Yleinen epävarmuus heijastuu myös nuorten ajatuksiin - löydänkö oman alani, pääsenkö opiskelemaan, onko töitä tiedossa? 25 vuotta sitten elettiin 90-luvun lamaa edeltävää nousukautta, 80-luvun juppihuumaa. Neuvostoliitto oli vielä hengissä, Nokia vasta aloittamassa nousuaan maailmankartalle. Neljännesvuosisadassa on ehditty nähdä Venäjän uusi nousu, Nokian kukoistuksen hiipuminen ja erityisesti meitä koskettava maaseudun rakennemuutos.

Tänä vuonna penkkariautojen kyydissä oli tuttuja nuoria – yritysneuvojan roolissa olen käynyt yläkoulussa, ammattiopistossa ja lukiossa kertomassa heille yrittäjyydestä yhtenä uravaihtoehtona. Yleinen asenne yrittäjyyttä kohtaan on 25 vuodessa muuttunut. Omassa nuoruudessa ei kouluopetuksessa tai edes jatko-opinnoissa tuotu yrittäjyyttä itsensä työllistämisen muotona esille, yrittäjyyden arvostus oli todella vähäistä.

Suomen Yrittäjien tutkimuksen mukaan tämän päivän nuoret suhtautuvat yrittäjyyteen myönteisesti. Mielikuvia muokkaavat positiivisiksi maailmallakin huikeasti menestyneet yritystarinat: Angry Birds, oman maakunnan Blancco Oy tai kotoinen Nightwish. Yrittäjyys nähdään mahdollisuutena toteuttaa itseään, olla oman itsensä herra ja parhaimmillaan myös menestyä taloudellisesti. Toisaalta yrittäjyyteen liittyvä epävarmuus ja työn määrä pelottavat.

Yritysinfoissa pohdimme mm. sitä, mitä yrityksen perustaminen edellyttää: asiakkaita, osaamista, toteutuskelpoista liikeideaa, rahaa, verkostoja, oikeaa asennetta. Yleensä keskusteluissa toteamme, että kannattaa ensin opiskella, hankkia ammattitaito, työkokemusta ja tämän jälkeen perustaa tai ostaa yritys. Opintojen osana voi jo harjoitella yrittäjämäistä toimintaa, onhan Suomessa nykyisin varsin vireää toimintaa esim. yliopistojen start-up hautomoissa. Ammatillisiin opintoihin yrittäjyysopinnot sisältyvät jo lähes poikkeuksetta. Monelle kirvesmiehelle, kampaajalle, fysioterapeutille itsenäisenä ammatinharjoittajana toimiminen on lähes itsestään selvä vaihtoehto. Yritystä voi nykyisin pyörittää myös pienimuotoisesti opintojen ohessa – opintoetuuksien tai työttömyysturvan siitä kärsimättä.

Monelle nuorelle tulee yllätyksenä tieto, että yrityksen voi perustaa myös alle 18-vuotiaana. Esimerkiksi 4H tai Nuori Yrittäjyys -mallin mukaisesti jo 13-vuotias voi perustaa vanhempien suostumuksella Nuori yritys -toiminimen. Näin voi vaikkapa hankkia itselle kesätienestiä tai hyödyntää harrastustoiminnan kautta saatua osaamista. Meidänkin seudullamme ovat nuoret perustaneet yrityksiä mm. ikäihmisten ja vammaisten asiointipalveluun, kesäkahvilaksi ja aerobic-ohjaukseen.

Usein kerron opiskelijoille myös oman uratarinani: kuinka kemisti päätyi elektroniikkateollisuuteen ja monen mutkan kautta yritysneuvojaksi. Yritän lohduttaa heitä, että ensimmäisen valinnan ei tarvitse olla lopullinen - että minä en vieläkään tiedä mikä minusta isona tulee. Nykymaailmassa työurat moninaistuvat, moni keski-ikäinenkin opiskelee uuden ammatin ja ryhtyy vaikkapa yrittäjäksi. Pääasia että yrittää!

Mari Eskelinen-Mäki, yritysneuvoja