Pesäpalloa, Suomen kansallispeliä, nimitetään joissakin yhteyksissä myös junttipalloksi. Nimi junttipallo tulee kenties siitä, että lajia pelataan pääosin maalla, tosin yritetään sitä jälleen kerran rantauttaa pääkaupunkiseudullekin.
Pesäpallo istuu koulujen opetussuunnitelmassa kuin
hiekanjyvä silmässä. Meillä ainakin pesäpalloa pelattiin, haluttiin tai ei,
lähes koko kevät, ja jälleen koulujen alkamisesta uudestaan elo-syyskuun ajan.
Jossakin välissä toki suunnistettiinkin, mutta osa porukasta eksyi suunnistustunneilla,
joten opettaja joutui hakemaan pisimmälle harhailleet autolla takaisin kouluun.
Seuraavalla ”liikkatunnilla” otettiinkin sitten taas pari erää pesistä.
Ala-asteella, ilmeisesti siksi, koska oppilaiden
osumisprosentti ei ollut riittävän hyvä, saivat oppilaat käyttöönsä leipälapion
mallisen mailan. Tämä paransi huomattavasti pelin laatua, koska leveällä
mailalla ohilyöminen oli itse asiassa huomattavasti vaikeampaa kuin osuminen.
Ilman onnettomuuksia ei pesiksestä selvitty, sillä ainakin
yhden kerran kaarella ollut kolautettiin lähes tajuttomaksi, kun lyöjä viskasi
onnistuneen lyönnin seurauksena mailan turhan vauhdikkaasti ilmaan – ja suoraan
oman joukkueen pelaajan otsaan. Myös tikkejä jouduttiin ompelemaan heikon
ulkopelisuorituksen seurauksena etenkin silloin, jos pallo osui lyönnistä
suoraan naamaan.
Ne, jotka eivät osanneet lyödä, juosta, heittää tai ottaa
kiinni, paimennettiin takakentälle. Hyvänä puolena takakentällä oli se, että
suurin osa pelaajista ei jaksanut sinne asti lyödä ja ne jotka jaksoivat – no,
niiden lyönneistä olisi juoksuja tullut joka tapauksessa.
Koska pesäpallo ei nyt varsinaisesti kuulunut
liikuntatunnilla omiin suosikkilajeihini, eivät odotukset elämäni ensimmäisestä
superpesisottelun seuraamisesta olleet kovin korkealla. Jostakin syystä
huomasin kuitenkin pitäväni pesäpalloa katsomosta käsin erittäin viihdyttävänä.
Katsomo nimittäin tietää, että seeproille (tuomareille) ei
pidä antaa missään tapauksessa periksi ja se näkee pesälle ehtimiset tai
ehtimättä jäämiset myös kaikkia muita paremmin. Erityisesti neuvoja tulee
merkkivirheistä ja siitä, milloin lukkari yrittää väärää.
Ensimmäiset pelit ihmettelin vierustoverilleni sitä, miksi
katsomo yrittää neuvoa ammattilaisia ”kyllähän ne nyt tietävät, mitä tekevät”.
Ehkä noin kolmannessa seuraamassani pelissä olin kuitenkin saavuttanut
pesisseuraamisessani jo sellaisen tason, että pystyin huokailemaan
vierustoverilleni, että ”miksi merkki ei ollut päällä” tai ”on se nyt
kumma, että kärki ei pääse kentälle”.
Pesisviihdettä tarjoillaan Kiteen Rantakentällä ainakin
vielä kahden kotipelin verran: 2.8. ja 14.8. Katsomon asiantuntemuksesta homma
ei tänäkään vuonna jää kiinni. Pesäpallon sielu on ehkä maalla, mutta
pelaajille se on ihan täyttä urheilua, ja katsojille mitä oivallisinta
urheiluviihdettä. Siksi se sopisikin myös pääkaupungin areenoita täyttämään.
Anna Jetsu, yrityskehittäjä, Pohjois-Karjalan matkailun kasvuohjelma