31.5.2018

KESKI-EUROOPASTA KESKI-KARJALAAN

Olimme Helsingin rautatieasemalla hyvissä ajoin ennen juna lähtöä. Kun juna saapui raiteelle, hollantilainen puolisoni tunsi jo stressitasonsa nouseva ja oli jo kiirehtimässä junaan nousua. ”Sehän lähtee vasta 15 minuutin päästä!”, huomautin. ”Ainiin, tosiaan. Hassua.” hän tokaisi. Hollannissa kun junaan olisi pitänyt jo hypätä, pysähdykset per asema ovat n. 2 minuutin luokkaa. Junaan päästyämme tunnelma matkustamossa oli varsin rauhallinen. Tarkistimme, ettemmehän ole vahingossa istahtaneet hiljaisuus-vaunuun. ”Ei sellaisia täällä taida erikseen olla”, tokaisin. Hiljaisuutta tässä maassa taitaa riittää ihan ilman pakkoakin, toisin kuin Hollannissa.

Ravintolavaunussa näky oli tutun suomalainen. Suomalaisia miehiä juomassa kaljaa, monet heistä yksin. ”Odottavatko he jotakuta? Kellohan on vasta yksi iltapäivällä!” mieheni kysyi. Ehkäpä sitä suomalaista naista joka veisi heidän jalat altaan ja perustaisi perheen heidän kanssaan? Parempaa selitystä en keksinyt sille, miksi kaljaa voi juoda myös yksin tässä maassa.

Junan lipuessa yhä kauemmas pääkaupunkiseudusta maisemat alkoivat muuttua. Ikkunasta alkoi siintää toinen toistaan upeammin kiiluvia järviä. Ja sitten sitä metsää. Ja lisää järviä. Miten ihanan rauhoittavaa! Hollannissa junan ikkunasta näkyi yleensä jo seuraava kaupunki, tai vähintään teollisuusalue.

Kun juna vihdoin pysähtyi Kiteen asemalle, mieheni kysyi ensiksi: ”Missä se asema on?” No tässä! Etkö näe, tuossa lukee Kitee kyltissä! Hän kai odotti parkkipaikan sijaan jotain isompaa. Kun pääsimme autoon ja ajotielle, ei ruuhkaa ollut sen kummemmin kumpaankaan suuntaan, vaikka kello olikin viisi iltapäivällä.

Kun pääsimme perille Potoskaan, nousimme autosta ja haistoin sen, raikkaan ilman! Vedin sitä sisään useamman kerran, ihan kuin se voisi loppua minä hetkenä hyvänsä. Olin jo melkein unohtanut miltä puhdas ilma tuoksuu. ”Täällä ne keuhkot puhdistuu”, mieheni mietti.

Kun pääsimme nukkumaan, alkoivat korvani soida. Ne eivät olleet tottuneet tähän hiljaisuuteen. Missä kaikki yläpuolellamme lentävät lentokoneet ovat, ja tiellä pörräävät ajoneuvot? Milloin edes olin nähnyt viimeksi taivasta ilman lentokoneita, mietin juuri ennen nukahtamista.

Seuraavana päivänä lähdimme uimaan kylän uimarannalle. Olimme rannan ainoat vesipedot. Edessämme avautui upean kirkas järvi ja saimme nauttia järvinäkymästä upeassa kesäsäässä ihan kahdestaan. ”Ja vieläpä ilmaiseksi!” huudahti pihi hollantilainen. Hollannissa nämä rannat olisivat jo olleet täynnä veneitä ja auringonpalvojia. ”Eikö kukaan tiedä tästä paikasta?” mieheni kysyi. ”Tietää varmaan, täällä on vain niin monta muutakin järveä uimarantoineen”, vastasin.

Illalla lämmitimme saunan. Sen puulämmitteisen johon vedetkin pitää kantaa sisälle. ”Tämä lämmitysprojektihan on ihanaa mindfulnessia! Ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin lämpömittarin kohottamiseen!” mieheni riemuitsi. Viimeistään tässä vaiheessa se kännykkäkin Hollannin uutispalveluineen oli unohtunut, mihin lie pöydälle jäänyt.

Päivän päätteeksi lähdimme kävelylle metsään. Voivottelin kuinka metsänhoitotöitä pitäisi taas tehdä, kun taas mieheni pohti kuinka monen eri vihreä sävyä yhdestä metsästä voi löytääkään. Hän ei tiennyt, että metsää voi ja pitää myös hoitaa. ”Ehkäpä näistä eri puulajeista ja metsienhoidosta voisi kertoa retken muodossa myös meille tietämättömille matkailijoille?” Niinpä! Paikallisille niin monet tavalliset asiat ovat tuotteistettavissa matkailijoille. Joskus sitä vaan ei näe metsää puilta.

Hanna Ikonen, matkailuasiantuntija, Matkailuliidejä Keski-Karjalaan