Olimme Helsingin rautatieasemalla hyvissä ajoin
ennen juna lähtöä. Kun juna saapui raiteelle, hollantilainen puolisoni tunsi jo
stressitasonsa nouseva ja oli jo kiirehtimässä junaan nousua. ”Sehän lähtee
vasta 15 minuutin päästä!”, huomautin. ”Ainiin, tosiaan. Hassua.” hän tokaisi.
Hollannissa kun junaan olisi pitänyt jo hypätä, pysähdykset per asema ovat n. 2
minuutin luokkaa. Junaan päästyämme tunnelma matkustamossa oli varsin
rauhallinen. Tarkistimme, ettemmehän ole vahingossa istahtaneet
hiljaisuus-vaunuun. ”Ei sellaisia täällä taida erikseen olla”, tokaisin.
Hiljaisuutta tässä maassa taitaa riittää ihan ilman pakkoakin, toisin kuin
Hollannissa.
Ravintolavaunussa näky oli tutun suomalainen.
Suomalaisia miehiä juomassa kaljaa, monet heistä yksin. ”Odottavatko he
jotakuta? Kellohan on vasta yksi iltapäivällä!” mieheni kysyi. Ehkäpä sitä
suomalaista naista joka veisi heidän jalat altaan ja perustaisi perheen heidän
kanssaan? Parempaa selitystä en keksinyt sille, miksi kaljaa voi juoda myös
yksin tässä maassa.
Junan lipuessa yhä kauemmas pääkaupunkiseudusta
maisemat alkoivat muuttua. Ikkunasta alkoi siintää toinen toistaan upeammin
kiiluvia järviä. Ja sitten sitä metsää. Ja lisää järviä. Miten ihanan
rauhoittavaa! Hollannissa junan ikkunasta näkyi yleensä jo seuraava kaupunki,
tai vähintään teollisuusalue.
Kun juna vihdoin pysähtyi Kiteen asemalle, mieheni
kysyi ensiksi: ”Missä se asema on?” No tässä! Etkö näe, tuossa lukee Kitee
kyltissä! Hän kai odotti parkkipaikan sijaan jotain isompaa. Kun pääsimme
autoon ja ajotielle, ei ruuhkaa ollut sen kummemmin kumpaankaan suuntaan,
vaikka kello olikin viisi iltapäivällä.
Kun pääsimme perille Potoskaan, nousimme autosta ja
haistoin sen, raikkaan ilman! Vedin sitä sisään useamman kerran, ihan kuin se
voisi loppua minä hetkenä hyvänsä. Olin jo melkein unohtanut miltä puhdas ilma
tuoksuu. ”Täällä ne keuhkot puhdistuu”, mieheni mietti.
Kun pääsimme nukkumaan, alkoivat korvani soida. Ne
eivät olleet tottuneet tähän hiljaisuuteen. Missä kaikki yläpuolellamme
lentävät lentokoneet ovat, ja tiellä pörräävät ajoneuvot? Milloin edes olin
nähnyt viimeksi taivasta ilman lentokoneita, mietin juuri ennen nukahtamista.
Seuraavana päivänä lähdimme uimaan kylän
uimarannalle. Olimme rannan ainoat vesipedot. Edessämme avautui upean kirkas
järvi ja saimme nauttia järvinäkymästä upeassa kesäsäässä ihan kahdestaan. ”Ja
vieläpä ilmaiseksi!” huudahti pihi hollantilainen. Hollannissa nämä rannat
olisivat jo olleet täynnä veneitä ja auringonpalvojia. ”Eikö kukaan tiedä tästä
paikasta?” mieheni kysyi. ”Tietää varmaan, täällä on vain niin monta muutakin
järveä uimarantoineen”, vastasin.
Illalla lämmitimme saunan. Sen puulämmitteisen johon
vedetkin pitää kantaa sisälle. ”Tämä lämmitysprojektihan on ihanaa
mindfulnessia! Ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin lämpömittarin
kohottamiseen!” mieheni riemuitsi. Viimeistään tässä vaiheessa se kännykkäkin
Hollannin uutispalveluineen oli unohtunut, mihin lie pöydälle jäänyt.
Päivän päätteeksi lähdimme kävelylle metsään. Voivottelin
kuinka metsänhoitotöitä pitäisi taas tehdä, kun taas mieheni pohti kuinka monen
eri vihreä sävyä yhdestä metsästä voi löytääkään. Hän ei tiennyt, että metsää
voi ja pitää myös hoitaa. ”Ehkäpä näistä eri puulajeista ja metsienhoidosta
voisi kertoa retken muodossa myös meille tietämättömille matkailijoille?”
Niinpä! Paikallisille niin monet tavalliset asiat ovat tuotteistettavissa
matkailijoille. Joskus sitä vaan ei näe metsää puilta.
Hanna Ikonen, matkailuasiantuntija, Matkailuliidejä
Keski-Karjalaan