PESISVIIHDETTÄ

Pesäpalloa, Suomen kansallispeliä, nimitetään joissakin yhteyksissä myös junttipalloksi. Nimi junttipallo tulee kenties siitä, että lajia pelataan pääosin maalla, tosin yritetään sitä jälleen kerran rantauttaa pääkaupunkiseudullekin.

Pesäpallo istuu koulujen opetussuunnitelmassa kuin hiekanjyvä silmässä. Meillä ainakin pesäpalloa pelattiin, haluttiin tai ei, lähes koko kevät, ja jälleen koulujen alkamisesta uudestaan elo-syyskuun ajan. Jossakin välissä toki suunnistettiinkin, mutta osa porukasta eksyi suunnistustunneilla, joten opettaja joutui hakemaan pisimmälle harhailleet autolla takaisin kouluun. Seuraavalla ”liikkatunnilla” otettiinkin sitten taas pari erää pesistä.

Ala-asteella, ilmeisesti siksi, koska oppilaiden osumisprosentti ei ollut riittävän hyvä, saivat oppilaat käyttöönsä leipälapion mallisen mailan. Tämä paransi huomattavasti pelin laatua, koska leveällä mailalla ohilyöminen oli itse asiassa huomattavasti vaikeampaa kuin osuminen.

Ilman onnettomuuksia ei pesiksestä selvitty, sillä ainakin yhden kerran kaarella ollut kolautettiin lähes tajuttomaksi, kun lyöjä viskasi onnistuneen lyönnin seurauksena mailan turhan vauhdikkaasti ilmaan – ja suoraan oman joukkueen pelaajan otsaan. Myös tikkejä jouduttiin ompelemaan heikon ulkopelisuorituksen seurauksena etenkin silloin, jos pallo osui lyönnistä suoraan naamaan.

Ne, jotka eivät osanneet lyödä, juosta, heittää tai ottaa kiinni, paimennettiin takakentälle. Hyvänä puolena takakentällä oli se, että suurin osa pelaajista ei jaksanut sinne asti lyödä ja ne jotka jaksoivat – no, niiden lyönneistä olisi juoksuja tullut joka tapauksessa.

Koska pesäpallo ei nyt varsinaisesti kuulunut liikuntatunnilla omiin suosikkilajeihini, eivät odotukset elämäni ensimmäisestä superpesisottelun seuraamisesta olleet kovin korkealla. Jostakin syystä huomasin kuitenkin pitäväni pesäpalloa katsomosta käsin erittäin viihdyttävänä.

Katsomo nimittäin tietää, että seeproille (tuomareille) ei pidä antaa missään tapauksessa periksi ja se näkee pesälle ehtimiset tai ehtimättä jäämiset myös kaikkia muita paremmin. Erityisesti neuvoja tulee merkkivirheistä ja siitä, milloin lukkari yrittää väärää. 

Ensimmäiset pelit ihmettelin vierustoverilleni sitä, miksi katsomo yrittää neuvoa ammattilaisia ”kyllähän ne nyt tietävät, mitä tekevät”. Ehkä noin kolmannessa seuraamassani pelissä olin kuitenkin saavuttanut pesisseuraamisessani jo sellaisen tason, että pystyin huokailemaan vierustoverilleni, että ”miksi merkki ei ollut päällä” tai ”on se nyt kumma, että kärki ei pääse kentälle”.

Pesisviihdettä tarjoillaan Kiteen Rantakentällä ainakin vielä kahden kotipelin verran: 2.8. ja 14.8. Katsomon asiantuntemuksesta homma ei tänäkään vuonna jää kiinni. Pesäpallon sielu on ehkä maalla, mutta pelaajille se on ihan täyttä urheilua, ja katsojille mitä oivallisinta urheiluviihdettä. Siksi se sopisikin myös pääkaupungin areenoita täyttämään. 

Anna Jetsu, yrityskehittäjä, Pohjois-Karjalan matkailun kasvuohjelma