PESISVIIHDETTÄ

Pesäpalloa, Suomen kansallispeliä, nimitetään joissakin yhteyksissä myös junttipalloksi. Nimi junttipallo tulee kenties siitä, että lajia pelataan pääosin maalla, tosin yritetään sitä jälleen kerran rantauttaa pääkaupunkiseudullekin.

Pesäpallo istuu koulujen opetussuunnitelmassa kuin hiekanjyvä silmässä. Meillä ainakin pesäpalloa pelattiin, haluttiin tai ei, lähes koko kevät, ja jälleen koulujen alkamisesta uudestaan elo-syyskuun ajan. Jossakin välissä toki suunnistettiinkin, mutta osa porukasta eksyi suunnistustunneilla, joten opettaja joutui hakemaan pisimmälle harhailleet autolla takaisin kouluun. Seuraavalla ”liikkatunnilla” otettiinkin sitten taas pari erää pesistä.

Ala-asteella, ilmeisesti siksi, koska oppilaiden osumisprosentti ei ollut riittävän hyvä, saivat oppilaat käyttöönsä leipälapion mallisen mailan. Tämä paransi huomattavasti pelin laatua, koska leveällä mailalla ohilyöminen oli itse asiassa huomattavasti vaikeampaa kuin osuminen.

Ilman onnettomuuksia ei pesiksestä selvitty, sillä ainakin yhden kerran kaarella ollut kolautettiin lähes tajuttomaksi, kun lyöjä viskasi onnistuneen lyönnin seurauksena mailan turhan vauhdikkaasti ilmaan – ja suoraan oman joukkueen pelaajan otsaan. Myös tikkejä jouduttiin ompelemaan heikon ulkopelisuorituksen seurauksena etenkin silloin, jos pallo osui lyönnistä suoraan naamaan.

Ne, jotka eivät osanneet lyödä, juosta, heittää tai ottaa kiinni, paimennettiin takakentälle. Hyvänä puolena takakentällä oli se, että suurin osa pelaajista ei jaksanut sinne asti lyödä ja ne jotka jaksoivat – no, niiden lyönneistä olisi juoksuja tullut joka tapauksessa.

Koska pesäpallo ei nyt varsinaisesti kuulunut liikuntatunnilla omiin suosikkilajeihini, eivät odotukset elämäni ensimmäisestä superpesisottelun seuraamisesta olleet kovin korkealla. Jostakin syystä huomasin kuitenkin pitäväni pesäpalloa katsomosta käsin erittäin viihdyttävänä.

Katsomo nimittäin tietää, että seeproille (tuomareille) ei pidä antaa missään tapauksessa periksi ja se näkee pesälle ehtimiset tai ehtimättä jäämiset myös kaikkia muita paremmin. Erityisesti neuvoja tulee merkkivirheistä ja siitä, milloin lukkari yrittää väärää. 

Ensimmäiset pelit ihmettelin vierustoverilleni sitä, miksi katsomo yrittää neuvoa ammattilaisia ”kyllähän ne nyt tietävät, mitä tekevät”. Ehkä noin kolmannessa seuraamassani pelissä olin kuitenkin saavuttanut pesisseuraamisessani jo sellaisen tason, että pystyin huokailemaan vierustoverilleni, että ”miksi merkki ei ollut päällä” tai ”on se nyt kumma, että kärki ei pääse kentälle”.

Pesisviihdettä tarjoillaan Kiteen Rantakentällä ainakin vielä kahden kotipelin verran: 2.8. ja 14.8. Katsomon asiantuntemuksesta homma ei tänäkään vuonna jää kiinni. Pesäpallon sielu on ehkä maalla, mutta pelaajille se on ihan täyttä urheilua, ja katsojille mitä oivallisinta urheiluviihdettä. Siksi se sopisikin myös pääkaupungin areenoita täyttämään. 

Anna Jetsu, yrityskehittäjä, Pohjois-Karjalan matkailun kasvuohjelma

 

ELÄMÄN KEVÄT

On vuoden ihanin aika. Kesä on heräämässä ja Suomen luonto kauneimmillaan.  Näihin aikoihin kymmenet tuhannet nuoret valmistuvat ammattiin tai painavat valkolakin päähänsä.  Oma poikani saa huomenna sähkö- ja automaatioasentajan paperit.  Lähipiirissä on muitakin, joille saan onnitteluruusun ostaa.

Ammatinvalintaa tehdessään nuori on tiukan paikan edessä. Vaakakupissa painaa oma kiinnostus, mutta toisaalta valittavan uran työllisyystilanne on huomioitava. Onnekas se, jolla nämä molemmat tavoitteet osuvat unelma-ammattiin. Työpaikat ovat tällä hetkellä tiukassa ja jatko-opinnot monesti kovan pääsykoelukemisen takana.  Keski-karjalan seudulla käy monesti niin, että valmistutaan ja lähdetään sitten muualle työn ja opiskeluiden perään.  Yleensä sinne pääkaupunkiseudulle, missä innovaatiot ja hyvinvointi ovat keskittyneenä.  Näinhän meille kerrotaan.

Nuoria ja heidän osaamistaan tarvitaan myös täällä syrjäseuduilla.  Täällä työpaikat eivät ehkä aina ole niitä trendikkäimpiä, mutta mummot tarvitsevat hoitajia, lehmät lypsäjiä ja metsät hakkaajia.  Toisaalta  ”Digiaika” ja hyvät tietoliikenneyhteydet   mahdollistavat hyvin monenlaisen työn tekemisen kylästä kuin kylästä.

Poikaani ja hänen tovereitaan kuunnellessa olen huomannut, että se” varma”  työpaikka on tärkeä valintoja tehdessä. Omassa nuoruudessani pidettiin välivuosia, katseltiin maalimaa ja luotettiin, että oma paikka löytyy jostakin.  Tämäkin vaihtoehto pitää sallia ja on odotettavaa, että moni joutuu uudestaan opiskelemaan ja vaihtamaan ammattia.

Pojan rääkkyläläisistä ikätovereista ensimmäisenä sai vakituisen työpaikan naapurin poika Keski-Karjalasta metsäkoneenkuljettajana.   Olen iloinen, että tämän reippaan ja ahkeran nuoren miehen ei tarvinnut lähteä työn perässä radan varren lähiöön. Ne luokan priimukset kirjoittivat ällät matikasta ja pääsivät valitsemaan yliopiston, missä jatkavat opintojaan. Heitä odottaa uudenlainen elämä suuremmissa ympyröissä.  Kun nuori on parhaansa tehnyt ja saanut avattua elämässään seuraavan oven, on meidän aina oltava onnellisia heidän puolestaan.  Niitä, joita ei heti onnista, on meidän yhteisvastuullisesti tuupattava eteenpäin.  

Eilen sain tekstarin pojalta. Oli saanut oman alan töitä ja kirjoittanut työsopimuksen vuoden loppuun, varusmiespalveluksen alkuun asti.

Mistä se työpaikka löytyi? Ilomantsista!


Raita Joutsensaari, kehityssihteeri