TÄMÄ KESÄ, HYVÄ KESÄ

Siellä, missä pari tuttua tai tuntematontakin tapaa toisensa, puhe alkaa usein säästä, tai kelistä, kuten nykyään melko yleisesti virheellisesti sanotaan. Tänä kesänä voivotellaan erityisesti kesän kylmyyttä ja sateisuutta. Mutta on tällaisella vähäaurinkoisella ja pilvisellä, paikoin runsassateisellakin kesällä omat hyvät puolensa.

Kuulun niihin, joista kuluva kesä on ollut hyvä. Eipähän ole tarvinnut joka päivä kastella kukka-amppeleita tai kurpitsakompostia, kasvimaata ei kertaakaan. Hiekkaperäisen tontin nurmikko on pysynyt vihreänä, perennat ja pensaat kukoistavat ja lehtipuutkin ovat vielä täydessä vihreydessään. Ja jos on pientä kastelua aurinkopäivinä ja poutajaksoina, joita niitäkin on ollut, tarvittu, rännin aluskorvoissa on vettä riittänyt.

Marjasato on tavallista parempi. Monena kuivana kesänä metsämansikoita on vain maistiaiseksi, nyt niitä sai mättää suuhunsa kourakaupalla. Metsävatut ovat hyväkokoisia ja ”vähämatoisia”. Vatun tämän vuotinen vahvakasvuinen versosto lupailee runsasta satoa ensi kesäksikin. Jotkut ovat keränneet mustikoita kymmeniä litroja – niitä kun on - eikä itikoista ole ollut pahemmin riesaa. Ja sienistä ainakin kanttarelleja näyttää nousevan runsaasti.

Sateisella ja pilvisellä säällä on myös mukava olla töissä, kun ei ole liian kuuma.  Hellepäivät hikoiluineen eivät muutenkaan ole kaikille herkkua, osa ihmisistä suorastaan kärsii helteistä. Sateen jälkeen ilma on raikasta ja helppoa hengittää.

Sateella voi syventyä ”tupahommiin”, lämmittää uunin ja paistaa marjapiirakan, lukaista kirjan. Tai tehdä rästiin jääneitä askareita, käväistä naapurissa, lähteä reissuun…

Tiedän toki, että paikoin veden runsaudesta on kärsitty. Maatiloilla kylvöt ovat voineet viivästyä. Heinän teko on ollut yhtä ”takkuamista” ja esikuivatun säilörehunkin teossa vaikeuksia. Tie tai maasto ei kestä koneita, rakennusurakat ovat viivästyneet jne. Mutta tavan tallaajan, jonka elanto ei riipu luonnon oloista, kannalta tämä kesä meillä Keski-Karjalassa on ollut ”ihan hyvä”.

Mieleen muistuu Päivikki Palosaaren, leviläisen matkailuyrittäjän, vastaus toimittajan kysymykseen, miten he oikein pohjoisen kylmissä oloissa pärjäävät: Kylmyyttä vastaan voi suojautua pukeutumisella. Kuumuus olisi pahempi juttu.

Liisa Laasonen, kehittämispäällikkö 

 

PESISVIIHDETTÄ

Pesäpalloa, Suomen kansallispeliä, nimitetään joissakin yhteyksissä myös junttipalloksi. Nimi junttipallo tulee kenties siitä, että lajia pelataan pääosin maalla, tosin yritetään sitä jälleen kerran rantauttaa pääkaupunkiseudullekin.

Pesäpallo istuu koulujen opetussuunnitelmassa kuin hiekanjyvä silmässä. Meillä ainakin pesäpalloa pelattiin, haluttiin tai ei, lähes koko kevät, ja jälleen koulujen alkamisesta uudestaan elo-syyskuun ajan. Jossakin välissä toki suunnistettiinkin, mutta osa porukasta eksyi suunnistustunneilla, joten opettaja joutui hakemaan pisimmälle harhailleet autolla takaisin kouluun. Seuraavalla ”liikkatunnilla” otettiinkin sitten taas pari erää pesistä.

Ala-asteella, ilmeisesti siksi, koska oppilaiden osumisprosentti ei ollut riittävän hyvä, saivat oppilaat käyttöönsä leipälapion mallisen mailan. Tämä paransi huomattavasti pelin laatua, koska leveällä mailalla ohilyöminen oli itse asiassa huomattavasti vaikeampaa kuin osuminen.

Ilman onnettomuuksia ei pesiksestä selvitty, sillä ainakin yhden kerran kaarella ollut kolautettiin lähes tajuttomaksi, kun lyöjä viskasi onnistuneen lyönnin seurauksena mailan turhan vauhdikkaasti ilmaan – ja suoraan oman joukkueen pelaajan otsaan. Myös tikkejä jouduttiin ompelemaan heikon ulkopelisuorituksen seurauksena etenkin silloin, jos pallo osui lyönnistä suoraan naamaan.

Ne, jotka eivät osanneet lyödä, juosta, heittää tai ottaa kiinni, paimennettiin takakentälle. Hyvänä puolena takakentällä oli se, että suurin osa pelaajista ei jaksanut sinne asti lyödä ja ne jotka jaksoivat – no, niiden lyönneistä olisi juoksuja tullut joka tapauksessa.

Koska pesäpallo ei nyt varsinaisesti kuulunut liikuntatunnilla omiin suosikkilajeihini, eivät odotukset elämäni ensimmäisestä superpesisottelun seuraamisesta olleet kovin korkealla. Jostakin syystä huomasin kuitenkin pitäväni pesäpalloa katsomosta käsin erittäin viihdyttävänä.

Katsomo nimittäin tietää, että seeproille (tuomareille) ei pidä antaa missään tapauksessa periksi ja se näkee pesälle ehtimiset tai ehtimättä jäämiset myös kaikkia muita paremmin. Erityisesti neuvoja tulee merkkivirheistä ja siitä, milloin lukkari yrittää väärää. 

Ensimmäiset pelit ihmettelin vierustoverilleni sitä, miksi katsomo yrittää neuvoa ammattilaisia ”kyllähän ne nyt tietävät, mitä tekevät”. Ehkä noin kolmannessa seuraamassani pelissä olin kuitenkin saavuttanut pesisseuraamisessani jo sellaisen tason, että pystyin huokailemaan vierustoverilleni, että ”miksi merkki ei ollut päällä” tai ”on se nyt kumma, että kärki ei pääse kentälle”.

Pesisviihdettä tarjoillaan Kiteen Rantakentällä ainakin vielä kahden kotipelin verran: 2.8. ja 14.8. Katsomon asiantuntemuksesta homma ei tänäkään vuonna jää kiinni. Pesäpallon sielu on ehkä maalla, mutta pelaajille se on ihan täyttä urheilua, ja katsojille mitä oivallisinta urheiluviihdettä. Siksi se sopisikin myös pääkaupungin areenoita täyttämään. 

Anna Jetsu, yrityskehittäjä, Pohjois-Karjalan matkailun kasvuohjelma